Huh, mikä viikko onkaan takana.
Viikon työtuntimäärää ei edes uskalla vai viitsi laskea,
sillä se taitaa hipoa pitkästä aikaa pohjalukemia - kuitenkin viikko oli hyvä, palkitseva ja uusia kokemuksia täynnä. Tämä ilta menikin sitten perinteisen siivouksen ja pyykinpesun merkeissä. Nyt on helppo hymyillä ja nauttia lauantai-illan rauhasta kera kynttilöiden ja huokaista väsymys pois.
Huomenna suuntaan rellun keulan kohti Kouvolaa, tervehtimään Äitiäni ja siskojani, jotka saapuvat kukin mistäkin päin etelä-suomea. Meidän Isänpäivä menee Isäni haudalla käydessä ja kahvikupin ääressä, haastellessa asiaa hiukan vakavammasta aiheesta ja myös niistä elämän iloista. Isänpäivä on saanut toisenlaisen merkityksen meidän elämässämme, sillä me muistamme omaa Isääni ja lasten Isää kynttilöillä haudalla ja toki myös lämpimin ajatuksin.
Tämä aika lokakuusta - marraskuuhun on oikeaa tunteiden aikaa, siihen on mahtunut vuosien saatossa monia iloja, hyvää elämää - ja nyt siihen kuuluu myös haikeutta, Pyhäinpäivän, Isänpäivän, Hääpäivän ja Syntymäpäivän muodossa. Nämä ovat pysäyttäviä hetkiä, tässäkö tämä kaikki oli? Elämä menee välillä kuin pikakelauksella eteenpäin ja kun taaksepäin muistelee asioita sama pikakelaus tapahtuu taas.. ..
Välillä tekisi painaa pause-nappulaa ja huutaa, mä en pysy ajassa mukana tai saisiko kelata hetken aikaa taaksepäin - vai onko tämä vain sitä ajattelua ja pysähtymistä elämän virrassa? Ilmeisesti, pysähtymistä ja pohtimista, sitähän tämä kaikki on. Viimeisen vuodenaikana, olen tietoisesti pysähtynyt, pohtinut ja miettinyt elämää, omaa, toisten ja kenties sen avulla olen löytänyt jotain arvokasta, uudenlaista näkökantaa asioihin - olen oppinut nauttimaan niistä elämän pienistä asioista, jotka muuttuvat suuriksi kokonaisuuksiksi, tuoden onnea ja iloa, hektisen elämän pöyrteissä.
Parin viimeisen viikon aikana olen törmännyt asioihin, jotka ovat ihmetyttäneet minua, miksi elämässä tapahtuu sellaisia asioita, joita ei toivoisi toisille tapahtuvan - tämäkin on pysäyttänyt minut miettimään, miksi, miksi ei välitetä, miksi ei opetella välittämään - vai onko välittämisen arvo muuttunut yhteiskunnan myötä? Elämän kiire, yhteiskunnan paineet, työelämän kiireet, vanhempien kiireet, oma etu, omat tarpeet, empatian puute - tämäkö on tärkeintä? Missä on inhimillisyys, suvaitsevaisuus, aito välittäminen ja auttaminen, toisen kunnioittaminen, oman elämän arvostus? Kysymyksiä, kysymyksiä, mutta missä on vastaukset, sen tietää omalla kohdalla vain minä itse ja sinä itse. Pienellä asenne muutoksella voisimme muuttaa pienipala kerrallaan tätä hetkeä, huomista ja tulevaisuutta.
Joskus on hyvä pysähtyä kuuntelemaan läheistä, ystävää, lastaan, nuorta - ja laittaa hänen asiansa etusijalle, kuunteleminen ei ole poissa sinulta, vaan saat itse siitä jotain arvokasta, olet kuunnellut ja pysähtynyt hänen rinnalleen, niin että oikeasti hän näkee ja tuntee että sinä välität. Nämä hetket ovat juuri niitä Elämän plussa puolia, johon pitää tarjota sydäntä ja olkapäätä - onneksi tein niin, sain siitä taas matkaeväitä elämääni.
Tälläisillä mietteillä jatkan lauantai iltaani, nautin ajattelusta, rentoilusta, kynttilöistä ja hyvästä mielestä.
Elämä on välillä kapeita polkuja, tiukkoja nousuja, pitkiä suoria, kivikkoa, esteitä, mutta ne ovat myös voitettavissa :o))
